Jaksaa jaksaa!

Tämä kirjoitus on yksi kuntavaaleihin liittyvistä blogikirjoituksista. Kirjoituksia on pyydetty jäseniltä, opiskelijoilta ja kaikkien puolueiden yh-ehdokkailta. Mielipiteet ovat kirjoittajien omia.

Yksinhuoltajaksi voi päätyä monella tapaa, kuten Juha Turtiainen blogissaan Erilaisia yhden vanhemman perheitä jo kirjoitti. Omalla kohdallani yksinhuoltajuus on valinta, jota edelsi vuosien itsetutkiskelu ja pohdinta, mitä oikeasti haluan ja mikä minulle on tärkeintä. Halusin perheen, ja koska tyypillinen ydinperhe alkoi vaikuttaa yhä kaukaisemmalta vaihtoehdolta epäonnistuneen parisuhteen jälkeen, tiesin heti, että paras vaihtoehto on yrittää saada lapsi yksin. Tuolloin en tietenkään tiennyt haluavani vielä toisenkin lapsen, vaikka useammasta lapsesta olinkin aina haaveillut.

Hakeuduin yksityiselle lapsettomuusklinikalle hedelmöityshoitoihin syksyllä 2012. Ensimmäinen lapseni syntyi helmikuussa 2014 ja toinen joulukuussa 2015. Voin rehellisesti sanoa olevani joka päivä kiitollinen ja onnellinen heistä, ja ainakin melkein joka päivä kerron sen myös heille itselleen.

Monet ihmettelevät, kuinka minä oikein jaksan hoitaa yksin kahta pientä lasta päivästä toiseen. Tosiasia on, että sain ihan riittävästi viettää omaa aikaa ennen lapsia. Ennen lapsia elämäni tuntui tyhjältä, mutta lasten myötä olen saanut uudelleen juonesta kiinni, mikä elämässä on merkityksellistä. Niistä pienistä vapaahetkistä, joita vapautuu lapsen päiväunien tai tarhapäivän aikana, osaan myös nauttia aivan eri tavalla.

En yritäkään väittää, että olisin aina hyväntuulinen ja energiaa täynnä. Fakta on, että pyöritän arkeamme yksin. Arki vaatii enemmän suunnittelua ja omaan päivään ei mahdu yhtä paljon ohjelmaa kuin kahden vanhemman perheessä mahtuisi, koska kaikki toiminta pyörii lasten ehdoilla. Välillä hermostun vanhemmalle lapselle turhan paljon ja odotan häneltä enemmän kuin kolmevuotiaalta saisi. Pyydän kyllä anteeksi heti kun kiukku on laantunut, mutta nähtäväksi jää, millainen muistikuva lapsille jää lapsuusvuosista. Moni on sanonut minulle, että lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä. Kai sen voi tulkita niin, että ainakin jotain olen tehnyt oikein.

Vaikeimpina hetkinä lohduttava ajatus on, että lapset kasvavat ja arki helpottuu. Kehityksen rajapyykit ovat palkitsevia, koska niiden seuraukset ovat niin konkreettisia: lapsen kuivaksi oppiminen, rattaista luopuminen lyhyillä matkoilla, lasten yhteiset leikit jne. Nyt jo tunnen melkein olevani voiton puolella.

Laura Pohjola