Jaksaa jaksaa 2
17.3.2017
Tämä kirjoitus on yksi kuntavaaleihin liittyvistä blogikirjoituksista. Kirjoituksia on pyydetty jäseniltä, opiskelijoilta ja kaikkien puolueiden yh-ehdokkailta. Mielipiteet ovat kirjoittajien omia.
Yhtä suuri fakta kuin se, että yksinhuoltaja pyörittää arkea yksin, on se, että jokaisen vanhemman elämässä on varmasti muitakin ihmisiä kuin omat perheenjäsenet. Vaikka ei olisikaan omasta takaa matalan kynnyksen lastenhoitopalveluja lähellä, on kaikilla sosiaalisilla suhteilla valtava merkitys yksinhuoltajan elämässä. Yksinhuoltajalla ei välttämättä ole joka päivä aikuiskontakteja, joten ystävien, naapureiden ja työtovereiden merkitys korostuu. Aina parempi tietenkin, jos joltakin heistä voi tarvittaessa pyytää myös lastenhoitoapua, mutta jo pelkkä ystävien tapaaminen lasten kera auttaa jaksamaan.
Meidän perheemme tärkeimmät tukiverkostot ovat ystävät ja päiväkoti, koska lasten sukulaiset, joista vain äidin puoleiset ovat tiedossa, asuvat monen sadan kilometrin päässä. Välimatka sukulaisiin on ollut varmasti isovanhemmille kovin paikka, koska lapset eivät asuinpaikkaansa kyseenalaista. Päätökseni jäädä nykyisille sijoilleni on rikkonut perinteisiä perhearvoja, mutta koen sen itseni ja lasteni kannalta parhaaksi ratkaisuksi.
Olen onnekas yksinhuoltaja, koska olen itse osani valinnut. Kaikki eivät ole. Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi raskaan eroprosessin kokenut yksinhuoltaja tarvitsee enemmän ulkopuolista apua kuin minä. Tästä syystä olen jäänyt hämmennyksen tilaan sen jälkeen, kun jo ennen ensimmäisen lapseni syntymää minulle suositeltiin neuvolassa perhetyöntekijää. En koskaan oikein ymmärtänyt, miksi sellaista tarvitsisin, kun olin niin kauan odottanut saavani oman pienen nyytin syliini. Halusin kuitenkin suhtautua avoimin mielin avuntarjoukseen ja suostuin siihen, että minuun otetaan yhteyttä lapsiperheiden perhetyöstä.
Hämmennykseni oli sitäkin suurempi, kun minulle kerrottiin, että perhetyöntekijän saisi sillä edellytyksellä, että luonani kävisi aluksi perheohjaaja. En ymmärtänyt edes näiden nimikkeiden eroa, mutta se kyllä selvisi pian. Perheohjaaja oli se, joka halusi tulla kotiini antamaan minulle neuvoja niitä pyytämättä ja ennakko-oletuksella, että en osaa hoitaa lastani enkä halua lapsen parasta. Ensimmäisellä kerralla, kun kerroin yksinhuoltajuuteni taustoja, perheohjaaja sanoi, ettei heitä perhetyössä kiinnosta taustat vaan he tekevät työtä lapsen parhaaksi. Korjasi kyllä sitten, että minun parhaakseni myös, mutta oli siinä tuoreella äidillä hieman sulattelemista. Onneksi pääsin hänestä eroon muutaman käynnin jälkeen. Kaikkia muitakin pieniä vihjailuja näihin tapaamisiin sisältyi, mutta eipä niistä nyt sen enempää.
Äitiyden alkuvaiheiden jälkeen olen suhtautunut epäilevästi kaikkeen perhetyöhön, joka millään tapaa viittaa sosiaalityöhön. Ja eipä epäluuloisuuteni ehkä ihan tuulesta temmattua ole. Luin taannoin Länsiväylästä mielenkiintoisen jutun. Minunkin luonani käynyt perheohjaaja oli sosiaalityöntekijä, jonka tausta oli lastensuojelussa. Voinko olla muuta ajattelematta, kuin että resurssi oli nyt aavistuksen väärin kohdistunut? Toisen lapsen synnyttyä neuvolassa kerrottiin, että nykyään ei tarvitse perheohjaajaa, vaan voi saada suoraan perhetyöntekijän. Päätin ottaa perhetyöntekijän, mutta hänkin paljastui sosiaalityöntekijäksi, jonka tausta oli lastensuojelussa. Hänen kanssaan kemiat menivät kyllä paremmin yhteen, mutta hän päätti palata takaisin lastensuojeluun.
Mielestäni minulle tarjottu apu oli omituista. Väkisinkin tuli tunne, että olen tarkkailun alla, koska olen yksinhuoltaja. Jos apu on tuollaista, vaikka itse ei sitä edes pyydä, mitähän se sitten on, jos joutuu pyytämään? Tottakai on hyvä, että lapsista kannetaan huolta yhteiskunnassa, mutta lastenhoitoon ei tarvitse korkeakoulututkintoa. En yhtään ihmettele, jos yksinhuoltaja ei uskalla pyytää apua.
Laura Pohjola