Käy se näinkin

Tämä kirjoitus on yksi kuntavaaleihin liittyvistä blogikirjoituksista. Kirjoituksia on pyydetty jäseniltä, opiskelijoilta ja kaikkien puolueiden yh-ehdokkailta. Mielipiteet ovat kirjoittajien omia.

Perheen voi perustaa tai perheeksi voi tulla monella tapaa. Noin kolmasosa koko Suomen ja liki puolet helsinkiläisistä perheistä on monimuotoisia, eli jotain muuta kuin kantasuomalainen heteropari jolla on biologisia lapsia. Perhe voi silti olla toimiva, turvallinen ja rakastava.

Minun perheeni tarina sisältää alun perin surua parisuhteen puutteesta ja lapsettomuudesta, epätavallisia ratkaisuja ja ymmärrystä siitä, että lapsia voi kasvattaa hyvin erilaisissa kuvioissa sekä onnea ihanista lapsista ja toimivasta perheestä.

Kymmeniä vuosia sitten olin kolmekymppinen sinkkunainen, jolla oli kaipaus saada lapsia. Pitkien pohdintojen jälkeen päädyimme läheisen homoystäväni kanssa yrittämään yhteistä lasta. Valitettavasti asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan. Kävin vajaan kymmenen vuoden aikana läpi seitsemän keskenmenoa. Emme myöskään saaneet apua julkiselta terveydenhuollolta. Kun naistenklinikan lapsettomuusyksikölle selvisi, että emme olleet ”pariskunta”, hoidot lopetettiin.

Siihen aikaan ulkomainen adoptio oli mahdollista myös yksinhakijoille. Laitoin paperit sisään, kävin läpi adoptioneuvontaa ja tiukan syynin, ja kolmen vuoden päästä sain hakea ihanan etiopialaisvauvan, josta on sukeutunut todella upea nuori nainen. Pari vuotta myöhemmin hänelle haettiin myös pikkuveli. Olen virallisesti lasteni yksinhuoltaja. Ensimmäisen lapsen kohdalla emme puhuneet kuviostamme halaistua sanaa adoptioneuvonnassa. Toisen lapsen kohdalla kerroin tilanteen sosiaalityöntekijälle, mutta sovimme, ettei tätä kirjata mihinkään.

Ystäväni ei asu kanssamme, mutta on koko ajan ollut lapsillemme isä. Hän oli mukana molemmilla kerroilla lapsia haettaessa, juuri matkalla Etiopiassa kymmenen vuotta myöhemmin sekä useilla muillakin lomamatkoilla. Vietämme yhdessä joulut ja juhannukset. Hän on yksiselitteisesti lasteni isä, vaikka ei ole sitä sen enempää biologisesti kuin juridisestikaan.

Lasten ollessa pieniä arki oli tietenkin aikamoista yksinhuoltajan puurtamista. Vaikka illaksi sainkin lapsenvahdin, minä olin aina aamulla se joka joutuu heräämään.  Lasten isä ei ole huolehtinut huushollista tai ruokailuista, mutta lasten elämässä hän oli ja on tiiviisti läsnä. Hän tulee edelleen meille lähes joka ilta, kuskaa lapsia/nuoria tarvittaessa harrastuksiin ja antaa neuvoja ja tukee vastoinkäymisissä.

Lasten ollessa pieniä meillä oli sopimus, että vähintään kahdesti viikossa pääsen kotoa jonnekin ulos – pääosin kokouksiin tai jatkokoulutukseen, joskus myös leffaan tai ystävien kanssa ulos syömään. Moni perheellinen ystäväni totesi kateellisena, että minulla on jopa paremmat ”edut” kuin heillä.  Lasteni isä asui myös monta kertaa meillä lasten kanssa pari päivää tai viikon, kun minulla oli kongressi- tai työmatkoja.

Virallisen yksinhuoltajuuden kanssa voi siis olla monenlaisia ratkaisuja. Ennakkoluuloihinkin olen törmännyt yllättävän vähän.  Ystävät ja sukulaiset sekä lasten opettajat ovat todenneet, että hyvin toimii. Tärkeintä on, että lapsilla on ympärillään turvallisia aikuisia, jotka välittävät lapsista ja arvostavat myös toisiaan. Käy se näinkin.

Kati Juva

Lääkäri

Vihreiden ehdokkaana Helsingissä