Kotipalvelu – totta vai tarua?

Tämä kirjoitus on yksi kuntavaaleihin liittyvistä blogikirjoituksista. Kirjoituksia on pyydetty jäseniltä, opiskelijoilta ja kaikkien puolueiden yh-ehdokkailta. Mielipiteet ovat kirjoittajien omia.

Lapsiperheiden kotipalvelusta puhutaan usein ja kuulen paljon tarinoita siitä, kuinka palvelua ei ole saatu tai palvelun olemassaolosta ei ole edes tiedetty. Vaikuttaa siltä, että joku perhe saa palvelua toiselta alueelta syistä, jotka toisella alueella eivät riitä perusteluiksi palvelun saamiseen. Tuntuu kuin palvelut valitsisivat asiakkaansa asuinalueen perusteella ja palvelujen saaminen olisi riippuvainen alueen työntekijöistä.

Helsingin kaupungin sivuilla lukee, että kotipalvelusta saa apua esimerkiksi lastenhoitoon, kasvatukseen, arjen sujuvuuteen, tilapäiseen lastenhoitoapuun ja omaan jaksamiseen. Apuna mainitaan keskustelu, ohjaus ja yhdessä tekeminen. Palvelun hakemiseen tarvitaan yhteydenotto oman asuinalueen johtavaan ohjaajaan, joka kuulostaa jo suurelta asialta. Tällä saattaa olla vaikutusta siitä, että avun ulkopuolelle jää monia sellaisia, jotka olisivat akuutin avun tarpeessa.

Kotipalvelun tarjoama keskustelu ja ohjaus ei aina ole sujuvaa. Tavoitteelliseen keskusteluun ja yhdessä tekemiseen tarvitaan luottamuksen syntyminen eikä näin ole aina perheillä käynyt. Minun on vaikeaa kuvitella, kuinka dialogisuus, luottamus ja turvallisuuden tunteen saaminen toteutuisi työntekijöiden vaihtuvuuden vuoksi.

Keskusteluissa onkin tullut esiin kotipalvelua saaneiden perheiden kokemus työntekijöiden vaihtuvuudesta. On vaikea jättää pientä lasta toistuvasti vieraalle työntekijälle ja kertoa samat asiat aina uudestaan. Lapsi ei ole kaikkien kaveri saman tien, jolloin perheen saama kotipalvelun aika kuluu usein alussa työntekijän perehdyttämiseen.

Lapsiperheiden kotipalvelun palvelut ovat myös hämmentäneet asiakkaita; mikä tämä on ja mitä siihen kuuluu ja tiedänkö, mitä minä voisin saada? On vaikea vaatia itselleen kuuluvaa palvelua, jos ei tiedä, mitä olisi mahdollista saada.

Palvelujen tuotteistaminen voisi olla ratkaisu. Saatavilla olevat palvelut olisi selkeästi määritelty ja tieto olisi helposti perheiden saatavilla. Näin ollen perheet tietäisivät paremmin, mitä palveluita heidän olisi mahdollista saada ja mitä palvelut todellisuudessa pitävät sisällään. Tämä auttaisi myös poistamaan eriarvoisuutta alueiden välillä palveluiden saamisen suhteen.

Pauliina Leppänen