En ole selviytyjä vaan ihan tavallista elämää elänyt äiti

Työkokeiluaika Pienperheyhdistyksessä herätti paljon muistoja ajasta, kun olin yksinhuoltaja nyt jo aikuisille lapsilleni. Kun katsoin Näkökulmia vanhemmuuteen -videosarjan kolmannen videon “Kantaako meidän perhe leimaa?”, missä Cecilia ja Johanna puhuvat yhteis- ja yksinhuoltajiin kohdistuvasta mahdollisesta leimasta, herätti keskustelu ajatuksia, joihin haluan nyt sosionomina päästä vaikuttamaan. Vaikka asiat alkavat kohdallani olemaan hyvin, koen että niinä vuosina, kun en itse jaksanut, olisin tarvinnut tukea vanhemmuuteen.

Erostani on jo 26 vuotta. Odotin toista lastani, ja aika oli muutenkin melko turbulenttia, näin lievästi sanottuna. Minuun vaikutti tosi paljon yhteiskunnan puolelta tuleva ydinperheajattelu, että on normi että perheessä on kaksi vanhempaa, äiti ja isä, ja että yksin lasten kanssa elävä on se epänormaali ja epäonnistunut. 

Vaikka olen itse kymmenen vuotiaasta asti elänyt yksinhuoltajaperheessä, en koe voivani verrata sitä tilannetta omaan eron jälkeiseen elämään. Jäin vanhempieni eron jälkeen asumaan isäni luo ja isäni pystyi minun näkökulmasta katsottuna elämään melko normaalia työssäkäyvän miehen elämää, koska meitä oli kotona mummo hoitamassa tai sitten oltiin yksin kun isäni oli töissä. Koen myös että mies yksinhuoltajana saa usein sankarin manttelin siinä kun nainen leimataan epäonnistujaksi.

Häpeä vie voimia – mistä saada apua?

Ajattelen nyt, että jos asenteet moninaisuutta kohtaan olisivat olleet eroni aikana avoimemmat ja hyväksyvämmät, olisinko hävennyt tilannettani niin paljon kun tein? Olin tosi arka ja häpesin itseäni muutenkin, mikä esti avun hakemista välillä tosi raskaaseen arkeen. Joitakin kertoja kävin avoimessa päiväkodissa ja silloisen asuinpaikkani leikkipuistossa tultiin kertomaan mahdollisuudesta osallistua perheleiriin, mihin osallistuttiin yhtenä kesänä. Näistä ei kuitenkaan kehittynyt mitään jatkuvaa, koska en kyennyt itse pitämään kontakteja yllä ja etsimään aktiivisesti toimintoja joihin osallistua.

Opiskellessani sosionomiksi muistan keskustelun vastuusta. Voiko ihmiseltä, joka on kykenemätön ottamaan vastuun omasta ja toisten elämästä, vaatia että hän pärjää yksin ja tarvittaessa hakea apua? Ajatellaanko, että jos hän tarvitsee apua, hän sitä pyytää? Vai voisiko ajatella, että häpeä on niin voimakas tunne, että tekee kaikkensa pitääkseen julkisivun ja näyttämään että kaikki on hyvin ja hallinnassa? 

Muistan kerran neuvolassa kesätuuraajan osoittaman huolen jaksamisestani. Tunsin hänen olevan aidosti kiinnostunut minusta, mikä tuntui hyvältä ja turvalliselta. Uskalsin vähän kertoa miten raskasta on. Kun tätä muistoa ajattelen, mietin mitä jos hän olisi jatkanut minun neuvolatyöntekijänä? Olisinko saanut elämääni henkilön, johon ajan kanssa olisi kehittynyt luottamusta ja olisinko uskaltanut hakeutua aikaisemmin terapiaan?

Osallistuin viime viikolla Ylisukupolvisen kaltoinkohtelun katkaiseminen -hankkeen päätösseminaariin (YKK-hanke). Seminaarissa keskusteltiin juuri tästä asiasta, miten avuntarvitsija jää monesti yksin kerrottuaan haasteistaan. Jää yksin häpeän tunteen kanssa ilman tietoa jatkotuesta. Kun yrittää pitää sisällään kaikin voimin kaiken häpeällisen, ja kun sitten joku ihminen saa toisen avautumaan, jää tosi haavoittuneeseen tilaan. Kun kyseessä on ylisukupolvisesta taakkasiirtymästä ja lapsesta asti oppinut kantamaan vanhempiensa ja läheistensä häpeää, on aikuisena lamaannuttavaa jäädä yksin tämän tunteen kanssa. 

Blogitekstiä viimeistellessäni törmäsin Jyväskylän yliopiston tutkimushankkeeseen, jossa mietitään, tarjoaako sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestelmä apua ja tukea haavoittavissa elämäntilanteissa eläville naisille – naisille, joilla on vaikeita päihdeongelmia, rikostaustaa tai jotka ovat köyhiä yksinhuoltajaäitejä vai tuottaako se uusia haavoittavia kokemuksia? 

Sen yhden kerran neuvolassa kokemani kohtaaminen ja minun kuuleminen ei kuitenkaan pidemmän päälle auttanut. Luulen, että sen jälkeen sulkeuduin vielä enemmän. Koska koin itseni riittämättömänä ja huonona, sekä äitinä, ystävänä, tyttärenä, työntekijänä, tein enemmän kuin jaksoin. Vuosien sinnittelyn jälkeen koin loppuunpalamisen ja sairastuin masennukseen. Kun katson elämänkaartani jälkeenpäin, oli tämä enemmän odotettavissa kuin yllätys. Ylisukupolviset taakat kävivät liian raskaiksi. 

Häpesin masennusta tosi paljon, ja riittämättömyyden ja huonommuuden tunteet moninkertaistuivat, kun en enää jaksanut sitä vähääkään. Ulospäin piti vieläkin näyttää, että kaikki on hyvin. Olisin toivonut, että niinä pahimpina aikoina, minulta olisi kysytty enemmän kuin yhden kerran, miten voin ja jaksan. Perheet keskiöön! -hankkeen koulutuksessa Att mötas i familjecentret (27.10.2020), kerrottiin siitä, miten voi olla etääntynyt omasta tilanteestaan, ja kun kysytään, miten voi ja jaksaa, ei osaa siihen vastata kuin ”hyvin”. Siksi olisi tärkeätä olla paikka, minne voi palata aina uudestaan ja missä kysytään vointia uudestaan. Toisella kerralla voi jo olla helpompi puhua omasta tilanteesta. Uskalletaan kysyä ja olla kiinnostuneita. Asia vaatii tietenkin avun antajalta kykyä siirtää omat pelot ja esteet syrjään, ja olla rohkeasti avun hakijaa varten. 

Häpeä itsestä vaikeuttaa yhteyttä muihin, ja kun ne muut ovat lapsia, jotka elävät ja kasvavat tästä yhteydestä, olisi mielestäni ollut erittäin tärkeätä, että joku ammattihenkilö jossain vaiheessa olisi osannut nähdä tämän, lasteni vuoksi. Työterveydenhuollosta sain vuosien jälkeen apua ja aloitin terapian, mutta jäi puuttumaan taho tai henkilö, joka olisi ollut perheen rinnalla tämän ajan. Opiskeltuani ja pitkän terapian jälkeen tiedän, että olisi ollut tärkeää saada tietoa siitä, mitä kukin perheessä kokee. Miten poissaolevaksi kriisit tekevät ja miten yksin lapset jäävät!

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Koska video herätti muistoja haasteista, joita koin yksinhuoltajana, kirjoitin niistä. Positiivisia asioita on noussut kirjoittaessani mieleen, ja niitä on paljon. Samaistun Cecilian sanoihin pärjäämisestä ja ylpeyden tunteesta, joita hän kertoi videolla kokeneensa. Myös häpeän tunteet sain käytyä läpi terapiassa ja se on suurinta, mitä minulle on tapahtunut elämässäni, koska pystyn nyt suoraan olemaan aito itseni toiselle ilman että häpeä estää olemasta läsnä.

Sanonta “ei ole koskaan liian myöhäistä saada hyvä lapsuus” on minun kohdalla pitänyt paikkansa, ja siitä on kiittäminen psykoterapiaa ja terapeuttiani, josta tuli ensimmäinen turvallinen henkilö elämässäni johon uskalsin kiintyä ja terapia prosessina mihin kiinnittyä. Vaikka terapia oli välillä tosi haastavaa ja niinkin kipeätä että mietin lopettavani sen, näen sen nyt sinä rakastavana perheenä, jonka koin omasta lapsuudesta puuttuvan. 

Opin, että aina voi pyytää anteeksi, monien vuosienkin jälkeen, ja tätä olen viimeiset vuodet tehnyt. Aina, kun muistan menneisyydestä laiminlyönnin lapsiani kohtaan, kirjoitan sen muistiin ja kun näen heidät, pyydän anteeksi, että en silloin osannut olla enemmän. Koen, että kaikilla lapsilla on oikeus tulla kohdelluksi hyvin, huolimatta vanhemman/ huoltajan kyvystä antaa tarvittavaa hoivaa. Ylisukupolvisuuden katkaisemiseen on erittäin tärkeätä että lapset, myös aikuiset lapset, saavat kuulla sanan anteeksi.

Valmistuin vuosi sitten sosionomiksi ja koska olen ollut 14 vuotta poissa työelämästä masennuksen takia ja koska tämän takia koin, että en tiedä kuka olen työntekijänä, sain eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen kautta mahdollisuuden työkokeiluun, jonka suoritin Pienperheyhdistyksessä. Työkokeilu on ollut työidentiteettiäni vahvistavaa ja olen kiitollinen Pienperheyhdistykselle ja kaikille työntekijöille tästä mahdollisuudesta kasvaa taas vähän enemmän ihmisenä <3