Kiusaaminen sattuu, myös vanhempia

Tiesin, että tämä päivä tulee, mutta en osannut odottaa sitä vielä. Juuri kahdeksan vuotta täyttänyt tyttäreni joutui some-kiusaamisen kohteeksi. Riita sai alkunsa nettipelistä, jota tyttäreni pelasi yhdessä ystävänsä kanssa puhelimella. Kuulin heidän puheensa, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota, ennen kuin huomasin äänensävyn muuttuneet pilkalliseksi ja syyttäväksi tytärtäni kohtaan. Kysyin, mistä on kyse? Tyttäreni hätääntyi ja pisti puhelimen pois. Kesti hetki aikaa saada hänet kertomaan mitä oli tapahtunut. Pelissä oli tehty vaihto ikonien välillä, joka oli herättänyt suuttumusta. Tyttäreni ei halunnut siinä vaiheessa selvittää asiaa ystävänsä kanssa ja minäkin ajattelin, että antaa tunteiden rauhoittua, niin on helpompi palata asiaan.

Puhelin oli pois päältä seuraavan päivän iltaan asti, jolloin vihdoin avasin sen ja huomasin Whatsappiin tulleen useita viestejä. Puolentoista vuorokauden aikana tyttäreni Whatsapin ystäväryhmät olivat täyttyneet vihaisilla ja kiroilevilla emojeilla sekä syyttävillä ja loukkaavilla viesteillä. Alkuperäisessä pelitilanteessa oli mukana tyttäreni lisäksi yksi hänen ystävänsä ja tämän isoveli. Puhelimessa olevien ryhmien myötä riitaan osallistui nyt useampi koulukaveri sen perusteella, mitä olivat tyttärestäni keskustelleet, hänen poissa ollessaan. Tytärtäni vaadittiin poistumaan ryhmästä ja uusia ryhmiä suunniteltiin ilman häntä.

Olen kiitollinen siitä onnekkaasta sattumasta, että Minä näin nämä viestit, eikä hänen tarvinnut kohdata niitä yksin. Tästä huolimatta jouduin toki kertomaan hänelle niistä. Siitä seurasi uusi hätääntyminen; suuri suru ystävien kääntyessään häntä vastaan ja pelko siitä, että kaikki vihaavat häntä. Tyttäreni ei halunnut nähdä viestejä, enkä olisi antanutkaan niitä hänelle nähtäväksi. Puhelin jäi toistaiseksi minulle. Ilta meni häntä rauhoitellessa ja lupaillen, että otan asian hoitoon heti aamulla. Kun sain lapset vihdoin nukkumaan ja pääsin käsittelemään omia tunteitani, ylitseni vyöryi raivo. Olin niin vihainen, että itkin ja olisin vain halunnut räjähtää joka suuntaan. Koin myös suunnatonta surua nähdessäni tyttäreni surun ja huolen ja voimatta sillä hetkellä tehdä asialle mitään muuta, kuin lohduttaa. Onneksi minulla on sen verran itsetuntemusta, että tiesin olevani kykenemätön rakentavaan keskusteluun tässä mielentilassa ja osasin jättää asian selvittämisen seuraavalle päivälle.

Seuraava päivä oli suunniteltu etukäteen niin, että tyttäreni menee isänsä luokse ja vietän päivän hänen veljensä kanssa, joka oli saanut kaverin kylään. Tämä oli hyvä, sillä sain hoitaa asiaa rauhassa, samalla kun tyttäreni sai päiväksi muuta tekemistä. Erotessamme hän vielä varmisti: "Lupaatko, että hoidat asian?" Minä lupaan. Olin jo laatinut sotasuunnitelmani valmiiksi, sillä siltä se sillä hetkellä tuntui. Vaikka välissä oli puoliksi nukuttu yö, olin edelleen todella vihainen ja valmis taistelemaan tyttäreni puolesta ja osallistamaan vaikka koko koulun, jos ei tyydyttävää ratkaisua löydy. Olin kuitenkin myös tarkkaan miettinyt miten haluan asian hoitaa, jotta en toimi tunteideni ohjaamana ja voin myös vihan laannuttua olla tyytyväinen toimintaani. Halusin olla yhteydessä jokaiseen vanhempaan, jonka lapsi oli kyseisissä ryhmissä. Jotta keskustelua käytäisiin joka kodissa. Halusin puhua erikseen niiden vanhempien kanssa, joiden lapset olivat osallistuneet kiusaamiseen. Halusin puhua suoraan, asioita kaunistelematta, kuitenkin yhteistyötä ylläpitävään sävyyn. Halusin löytää tavan, jolla asia selvitetään ja sovitaan niin, että kiusaaminen ei varmasti jatku ja toivon mukaan ei toistu.

Murheellisesta tilanteesta huolimatta, olen kiitollinen siitä, miten vanhemmat vastaanottivat viestini ja miten aktiivisesti asiaa hoidettiin heidän toimestaan. Olin ottanut viesteistä kuvakaappaukset, jotta ne tarvittaessa löytyisivät minulta. Tämä osoittautui tällä kertaa tarpeettomaksi. Vanhemmat kiittivät tiedosta, lukivat viestit lastensa puhelimistaan, keskustelivat lastensa kanssa ja ottivat yhteyttä. Tuntui hyvältä huomata, että olemme samalla linjalla; viestittelytyyli oli asiatonta ja tällainen toiminta on heti pysäytettävä. Päivä kuluikin eri osapuolten näkemysten selvittelemisessä, puhelimessa vanhempien kanssa sekä lasten sopiessa keskenään. Sekä asiaton viestittely että alkuperäinen riita pelitilanteessa saatiin selvitettyä.

En saanut kaikkiin vanhempiin yhteyttä, joten lähetin illalla vielä viestin kaikkiin ryhmiin, joissa viestittelyä oli käyty, omalla nimelläni. Kerroin, mitä oli tapahtunut ja selvensin, että tämä on kiusaamista. Kerroin, miltä se tyttärestäni oli tuntunut. Kerroin, miten asia on hoidettu. Neuvoin heitä jatkossa pyytämään aikuiselta apua, kun pelatessa esiintyy riitaa. Kerroin tietäväni heidän kaikkien olevan ihania ja etteivät he tahallisesti halua aiheuttaa pahaa mieltä muille. Pyysin heitä olemaan ystäviä toisilleen. Toivon, että viestini meni perille sellaisena kuin olin sen tarkoittanut; kiusaamista ei sallita missään muodossa ja jos sitä esiintyy, asiaan puututaan heti, suoralla otteella ja vakavasti. Uskon, että tällä kertaa näin kävi, sillä sain muiden vanhempien tuen.

Itselleni oli raskainta kohdata oman lapseni paha olo. Suuttumukseni helpotti ja myötätuntoni heräsi huomatessani, että osa vanhemmista otti myös hyvin raskaasti oman lapsensa osallisuuden kiusaamiseen. Myös tyttäreni ystävän suru, ymmärtäessään oman toimintansa ja sen seuraukset, yrittäessään itkuisena esittää anteeksipyyntöä kertoen, mitä tyttäreni hänelle merkitsee, sai minut liikuttumaan kyyneliin. Kiusaamiseen liittyy hyvin vahvoja tunteita, ei pelkästään kiusatun lapsen osalta. Tässä tarinassa harva säästyi kyyneliltä, mutta toivon sillä silti olleen onnellisen lopun. Ainakin opimme jotain.