Liika on liikaa – koronakevät meidän perheessä

Nimeni on Cecilia. Olen keski-ikää tyytyväisenä lähestyvä, elämänmyönteinen ja iloinen yhteishuoltajaäiti kahdelle ihanalle lapselle sekä sosionomiopiskelija. Reilu vuosi sitten olin työharjoittelussa Pienperheyhdistyksessä. Ohjaajanani toimi harrastusmestari Ville ja pääsin hänen opastamana lähemmin tutustumaan ja osallistumaan Minullakin on kerrottavaa – harrastuksesta sisältöä ja iloa lapsen elämään-hankkeeseen sekä yleisellä tasolla Pienperheyhdistyksen toimintaan. Kokemus oli voimaannuttava ja jäin kaipaamaan työyhteisöä, joten kun minulle tarjoutui mahdollisuus tehdä Pienperheyhdistykselle osa-aikaisesti töitä, tartuin siihen välittömästi. 

Keväällä aloitin Pienperheyhdistyksessä vaikuttamistyössä. Samanaikaisesti suoritin työharjoittelua ja muita opintojani. Joka toinen viikko hoidin lisäksi lapsiani, jolloin joka toisella viikolla keskityin ahkerammin töihini ja opintoihini. Olin jotenkuten saanut nämä arjen osatekijät tasapainoon, kun tuntui siltä, että koko yhteiskunta teki kuperkeikan ja pyllähdimme kaikki hetkeksi hämmentyneinä, ympärillemme pälyillen, miettimään, että mitäs sitten? Eli korona saapui elämäämme ja kaikki piti suunnitella uusiksi.

Olin onnekas siinä mielessä, että minulla oli mahdollisuus jatkaa opintojani ja työtäni netin välityksellä. Tämä tarkoitti päivittäisiä Zoom-palavereita ja tuntitolkulla tietokoneen äärellä istumista. Lapseni jäivät tarhasta ja koulusta kotiin, joten koulutehtävieni ja töideni ohessa, yritin viihdyttää neljävuotiasta poikaani ja tukea seitsemänvuotiasta tytärtäni hänen koulunkäynnissään. On varmaan selvää, että koko perheemme oli tilanteessa turhaantunut. Minua ahdisti, kun en pystynyt antamaan yhteenkään tehtävään koko panostani. Enkä pystynyt olemaan kunnolla läsnä lapsilleni ja sellainen äiti, joka halusin olla. Poikani turhaantui, kun hän jäi paitsi omasta sosiaalisesta elämästään, kaverit ja hoitajat tarhassa, eikä hänellä ollut tarpeeksi virikkeitä päivisin. Samoin tyttäreni, jonka lisäksi hänen piti vielä hoitaa oma koulunkäyntinsä äidin ontuvassa opetuksessa.

Arkeen tuli kummallinen kontrasti, jossa hypittiin yhdessäolossa ääripäästä ääripäähän. Yhtenä viikkona olin lasten kanssa yhdessä joka päivä, vuorokauden ympäri, ja seuraavana olin täysin yksin, joka päivä, koko viikon. Samalla, kun turhaannuimme ja kyllästyimme toisiimme yhteisillä viikoilla, koin aivan erilaista ja syvempää yksinäisyyttä kuin koskaan aikaisemmin viikoilla, kun lapset olivat isällään. Elämä tuntui pelkältä suorittamiselta, päivästä toiseen, vaikka toimin asioiden parissa, jotka olivat minulle tärkeitä, ja jaoin elämäni ihmisten kanssa, jotka olivat minulle rakkaimpia. Uskon, että jaksoin, sillä tiesin tämän olevan väliaikaista. Niin kuin suurin osa asioista elämässä on.

Kun eristysvaatimukset olivat kovimmillaan, olin huolissani sekä lasteni että omasta hyvinvoinnistani. Miten pärjään jatkuvan paineen, yksin suorittamisen ja arjen ylläpitämisen alla? Eineksiin turvauduttiin aikaisempaa useammin, sillä en vain ehtinyt tehdä ja miettiä jatkuvasti ruoanlaittoa. Kodissa vallitsi jatkuva kaaos (ei edes luova sellainen), sillä sotkijoita oli moninkertainen määrä siivoojiin verrattuna. Jaksamista ja energiaa lisäävä liikunta jäi liian vähäiselle, koska aikaa, mahdollisuuksia ja jaksamista ei ollut tarpeeksi. Minulla oli lähes päivittäin päänsärky koneella istumisesta. Samalla murehdin, osaanko tukea lapsiani tarpeeksi tässä tilanteessa. Pelottaako heitä? Olemmeko puhuneet koronasta tarpeeksi? Puhummeko siitä liikaa? Kokevatko he, että olen turvallinen, läsnä oleva äiti, jonka syli on aina avoin ja huomio valmis vastaanottamaan kysymyksiä, ajatuksia ja tunteita? Välillä olin, välillä en.

Onneksi minulla oli ystäviä, joiden kanssa sain jakaa kokemuksiani ja tunteitani. Vaikka en voinut heitä fyysisesti tavata, myötätunto ja välittäminen helpotti oloa ja antoi voimaa. Sanotaan, että kaikkeen tottuu. Jollain tasolla olenkin tottunut tähän uuteen arkeen, jossa kaikki tapahtuu tietokoneen välityksellä ja vietän aikaa lähinnä lasteni kanssa ja yksin. Tottunut siinä mielessä, etten ole enää yhtä turhaantunut kuin aikaisemmin. Olen hyväksynyt tilanteen. Ja tiedostan aikaisempaa vahvemmin tilanteen poikkeuksellisuuden ja väliaikaisuuden. Tämä menee ohi. Kaipaan silti kasvokkaista vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, jossa elekieli ja äänenpainot ovat osa yhteistä kommunikaatiota. Opiskelen sosiaalialaa syystä. Koen ihmiset äärettömän mielenkiintoisina ja mielestäni elämä maistuu parhaimmalta yhdessä muiden kanssa.

Tämä kevät on opettanut minulle armollisuutta ja kärsivällisyyttä. Keskityn yhteen asiaan kerrallaan ja teen sen minkä siinä tilanteessa pystyn. Välillä olen tuotteliaampi, välillä jaksan vähemmän. Kotini saa edelleen odottaa kevätsiivoustaan. Kiitän siitä, mikä nyt on hyvin ja tuo nautintoa; terveet ja hyvinvoivat lapset ja läheiset, luonto, mielenkiintoiset tehtävät. Tiedän, että kohta pääsen myös takaisin ystävieni sekä koulu- ja työyhteisön pariin. Kaikki järjestyy.