Minunkin lapsellani on oikeus harrastaa!

Yhteishuoltajana kamppailen jatkuvasti tavoitteeni kanssa, tarjota lapsilleni tasavertaiset mahdollisuudet elämässä.  Läsnäololla ja rakkaudella pääsee jo pitkälle, mutta on asioita, joihin on vaikeampi vaikuttaa. 

Yhden ihmisen tuloilla en voi tarjota kaikkia hienouksia, mitä kavereilta löytyy. Taloudelliset rajoitteet joutuu selittämään syyllistämättä jo hyvin pienellekin lapselle. Toisaalta, se on myös tilaisuus keskustella siitä, mikä on oikeasti tarpeellista. Omassa arjessani olen silti rahanpuutteen sijaan pitänyt suurempana ongelmana ajan ja jaksamisen puutetta. Kun kaikki pitää suunnitella, järjestää ja tehdä itse, jäävät lapset usein tämän suorittamisen sivustaseuraajiksi, jolloin se niin tärkeä läsnäolo kärsii. Tämän lisäksi olen kaiken suorittamisen jälkeen usein niin uupunut, että kun yhteiselle mielekkäälle tekemiselle tulisi hetki aikaa, sekin tuntuu suorittamiselta.

Haluan silti tarjota lapsilleni monipuolisia kokemuksia elämässä. Minulle se tarkoittaa retkiä luontoon, osallistuen erilaisiin tapahtumiin ystävien kanssa tai uusia ystäviä kohdaten, sekä kokeillen erilaisia harrastuksia. Uskon vahvasti, että uudet mielekkäät kokemukset, joissa lapset ovat vuorovaikutuksessa sekä muiden lapsien että luotettavien aikuisten kanssa, kehittävät itseluottamusta ja sosiaalisia taitoja.

Harrastamisen myönteiset vaikutukset on todettu eri tutkimusten myötä ja Kaikille eväät elämään -ohjelman teettämän tutkimuksen mukaan 79 % suomalaisista on sitä mieltä, että yhteiskunnan tulisi taata mahdollisuus yhteen harrastukseen jokaiselle nuorelle. Näin ei kuitenkaan ole. Lasten harrastusten etsiminen, ylläpitäminen ja rahoittaminen jää vanhempien vastuulle. Kun se jää yhden vanhemman vastuulle, tuntuu taakka joskus kohtuuttoman suurelta. Mielekkään, edullisen harrastuksen löytäminen ei ole helppoa. Ja vaikka se löytyisi, se on yksi vastuualue lisää hallittavaksi arjen pyörteisiin.

Olen työharjoitteluni kautta saanut mahdollisuuden tutustua Pienperheyhdistyksen Minullakin on kerrottavaa – harrastuksesta sisältöä ja iloa lapsen elämään -hankkeeseen. Toiminnassa lapselle etsitään harrastusta hänen mielenkiintonsa pohjalta, vanhemman jaksamista tukien ja perheen olosuhteet huomioon ottaen. Olen vakuuttunut, että mahdollisuus osallistua kyseiseen toimintaan pitäisi olla saatavilla jokaiselle perheelle, jossa kamppaillaan oman jaksamisen ja lapsen harrastamisen välillä. Harrastamista pidetään tärkeänä, mutta kaikista lapsiperheen arkeen kuuluvista velvollisuuksista, se sijoittuu usein kauas kärjestä; ensin pitää huolehtia perustarpeista. Avun ja tuen tarve on siis todellinen.

Koen ongelmallisena kulttuurissamme vallitsevan ”itse pärjäämisen” mentaliteetin. Sisäistin myös itse tämän asenteen jo nuorena. Koin olevani pelkästään itse vastuussa omista olosuhteistani, kohtaavani kaikki haasteet yksin ja roolinani oli olla jonkinlainen “superminä”, joka aina pärjää. No, enhän minä aina pärjännyt ja jouduin lopulta muokkaamaan arvojani ja sisäistämään uuden ajattelutavan. Olen saanut tukea ja myös antanut tukea.

Se tuki, jonka olen saanut arkeni ylläpitämiseksi mielekkäänä, sekä itselleni että lapsilleni, on ollut korvaamatonta. En halua enää olla osallisena ylläpitämässä mielikuvaa yksin pärjäämisen sankaruudesta, sillä haluan myös vakuuttaa lapsilleni, että apua pitää pyytää silloin kun sitä tarvitaan. Mielestäni kyse on myös vastuun kantamisesta. Pyytämällä apua, kun sitä tarvitsen, varmistan kykyni hallita omaa elämääni ja tarjota lapsilleni parhaat mahdolliset eväät elämään. Kenenkään ei pidä joutua pärjäämään yksin.