Murrosuhmaa keski-ikäistyvässä yksinhuoltajuudessa
10.5.2024
Voitteko olla hetken hiljaa?! Loppuun kulutettu lause, jonka sanat kaikuvat useimmiten kuuroille korville. Toistan itselleni sanoja hengitä, hengitä, etten ala itse raivoamaan hullunlailla ja heittämään tavaroita seinään. Miten kolme lasta voikin saada niin hirveää meteliä aikaiseksi? Lapset, jotka kukin edustavat kehitysvaihetta, murrosta, joka syöksee heidät lähemmäksi itsenäistä elämää ja irtautumista.
Miksi kehitysvaiheet ovatkin niin raastavia, aivomyrskyä ja järjetöntä kapinaa niin hyvässä kuin pahassa. Kaksi teini-ikäistäni, uhmaikäiseni ja itse keski-ikäistyvä totaaliyksinhuoltaja, aivoiltaan nuori teini, mitä kaikkea meidän yhteiselomme sisältääkään. Tunteita, niiden julki tuomista, sanoittamista, hyväksyntää, kaikkea niitä sanoja, joita naistenlehtien keskustelupalstat syöksevät silmiisi, kun kysymys on lapsista ja niiden kasvattamisesta.
Totaaliyksinhuoltajuus kasvattaa
Mutta missä on aika? Miten aika riittää tähän kaikkeen? Miten pystyt yksillä aivoilla ja kahdella kädellä saamaan kaiken hallintaan ja suut ruokittua? Totaaliyksinhuoltajuus vaatii paljon, mutta se myös kasvattaa ja muokkaa elämää, jossa on selvittävä tai luovutettava. Vaihtoehtoja ja päätöksiä, vastuunkantoa ja huolta. Yksin, ei ole ketään toista aikuista jakamassa arkea tai tekemässä vaikeita päätöksiä.
Menneisyys, miten tähän on tultu, on kaikilla omanlaisensa ja se määrittää osan matkaa, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Menneisyyttä et pääse pakoon, mutta voit valita, mitä otat sieltä mukaan. Katkeruuden, syyllisyyden, häpeän ja vihan, sanat, jotka liittyvät yhteen surun muodossa. Sanat, jotka olivat ainakin itselläni pitkään mukana ja odottivat vapautusta kehostani. Piti hajota, aloittaa alusta ja tutustua itseen uudelleen. Vain siten keski-ikäiset aivoni pääsivät läpi helvetillisen kehitysvaiheen, jossa oli löydettävä oma elämä uudelleen.
En olisi mitenkään pystynyt kohtaamaan teini-ikäisiä lapsiani, ilman oman nuoruuden uudelleen läpi käymistä ja anteeksi antamista. Keski-iässä menneisyyden haavat aukeavat ja odottavat parantumista. Niitä ei voi sulkea, ellei haavapohja ole puhdas. Ne tulehtuvat ja kipu pahenee. Vasta arpeutuminen on merkki paranemisesta ja myös muisto elämästä, joka joskus teki kipeää. Itse kannan arpia nykyään ylpeänä mukanani, ne kertovat elämästä, joka teki kipeää, mutta jonka seurauksena sain uuden mahdollisuuden.
Yksinhuoltajuus on jakamista ja vahvuutta
Totaaliyksinhuoltajuus, en enää häpeä sitä sanaa. Meidän perheellemme ydinperhe ei ollut mahdollista, se oli tuhoavaa. Se oli helposti syttyvää varpaillaan oloa, jossa oli turvatonta olla. Joskus on vain parempi päästä irti, välittämättä ulkopuolisista ja luomatta kulissielämää.
Lapseni eivät ikuisesti uhmaile tai aiheuta korvilleni desibelimyrkytystä. On vain tämä hetki, se liitää nopeasti ohitse. Tunteiden keskellä ja vallasta, sekunti tuntuu ikuisuudelta, mutta on palkitsevaa huomata, että se menee ohi. Yksinhuoltajuus voi olla myös vahvuus, jossa on paljon mahdollisuuksia. Elämässä korostuu merkityksellisyys, joka luo rikkautta. On löydettävä vastaukset, on kohdattava ja ennen kaikkea elettävä ympäröivän maailman kanssa. Yksinhuoltajuus ei ole yksinoloa, se on jakamista ja vahvuutta.
Yhdessä elämässä