Näkökulma yksinhuoltajaisän tyttäreltä

Olen Vuokko, opiskelija Helsingistä. Opiskelen Stadin ammattiopistossa media-alaa ja kuvallista ilmaisua samalla suorittaen väyläopintoja Metropolia ammattikorkeakoulussa graafisen tekniikan alalle. Aloitin työharjoittelun Pienperheyhdistyksessä Kaisli Syrjäsen ja Jaana Hartikaisen opissa tarkoituksena oppia enemmän eri medioissa viestimisestä ja erilaisten materiaalien tekemisestä eri julkaisualustoille. 

Harjoittelupaikkaa hakiessa ymmärsin, että minulle on tärkeää tehdä työtä, joka paitsi tarjoaa minulle ammatillisia haasteita, myös vastaa arvojani. Pienperheyhdistyksessä pääsen toteuttamaan tätä ajatusta. Pienperheyhdistyksen toiminta on minun sydäntäni lähellä, sillä teini-iässä äitini menettäneenä olen itsekin kasvanut kohti aikuisuutta yhden vanhemman perheessä.

Nuoruusiän eri vaiheet ja nuoreksi naiseksi kasvaminen yllättäen totaaliyksinhuoltajaksi jääneen isän kanssa olivat haasteellisia, varmasti kummallekin meistä. Mutta vaikka noihin vuosiin mahtuu paljon kasvukipuilua, niihin mahtuu myös erittäin rakkaita muistoja ja yhteen hitsautumista. Nämä haastavat vuodet tekivät minusta sen, kuka olen nyt. Nämä ajat myös tekivät minusta entistä läheisemmän perheeni kanssa. Isäni on elämäni tärkein henkilö ja olemme äärimmäisen läheisiä, olemmehan kokeneet ja läpikäyneet jotakin niin suurta yhdessä.

Suru on rakkauden muoto

Menetys koskettaa ihmistä aina kokonaisuudessaan. Haluaisin ajatella surun siten, että se on kehomme merkki kertoa, että sielumme on menettänyt jotakin sille rakasta. Vaikka perhe kohtaa surun yhdessä, tulee muistaa, että jokainen perheenjäsen suree myös yksilönä. Surun kohdatessa perhettä, sen dynamiikka hajoaa hetkellisesti, mutta vähitellen sitä taas oppii uudenlaisen tavan olla yksikkönä. 

On tärkeää muistaa, että myös lapselle/nuorelle täytyy puhua kuolemasta rehellisesti. Lasta kannattaa kannustaa puhumaan, sillä pohjautuen omiin kokemuksiini, myös lapsi voi olla huolissaan vanhemman jaksamisesta ja yrittää ikään kuin säästää vanhemman tunteita olemalla näyttämättä omaa suruaan. Omaa suruaankaan ei saa unohtaa. Menetyksen kohdatessa on tärkeää muistaa, että apua on saatavilla ja erilaista vertaistukea järjestetään. Yksin ei pidä, eikä tarvitse jäädä.

Aika Pienperheyhdistyksessä on ollut kultaakin kalliimpaa

Pienperheyhdistys tekee äärimmäisen tärkeää työtä olemalla tukena yksin lastaan kasvattaville vanhemmille. Minusta onkin äärimmäisen hienoa, että Pienperheyhdistys järjestää vertaistukea myös leskille. Vertaistukiryhmä kokoontuu syksyllä Herttoniemessä kerran kuussa keskiviikkoisin.

Työharjoitteluani Pienperheyhdistyksellä on jäljellä vielä muutama viikko, mutta jo tähän mennessä olen oppinut paljon. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien minut on otettu lämpimästi vastaan mukaan työyhteisöön. Pienperheyhdistys on kuin perhe itsessään – jokainen on tervetullut sellaisena, kuin on, virheitä ei tarvitse pelätä, ja ilmapiiri on aina lämmin ja vastaanottava. Suuret kiitokset jo tässä vaiheessa kaikesta!