Pienen perheen elämää yhdessä ystävien kanssa

Kevättalvella 2016 nappasin konttaavan vauvani mukaan ja menin ensimmäistä kertaa Soppakuppilaan, Pienperheyhdistyksen silloiseen tilaan Kurvissa. Saimme saman tien rutiinin maanantai-iltoihin moneksi vuodeksi. Kerran viikossa sain syödä lämmintä, jonkun muun tekemää ruokaa. Sain juoda lämmintä, jonkun muun keittämää kahvia. Sain antaa lapseni temmeltää ikätovereidensa kanssa ja nauttia siitä, että joku muu leikittää häntä välillä. Sain jutella vertaisteni kanssa, jakaa arkisia asioita tai pohtia syvempiä elämän kysymyksiä. Panin merkille, että emme juurikaan kyselleet toisiltamme, mikä on kenenkin tarina yksinhuoltajuuden takana. Normi oli se, että olimme kaikki perheen ainoita aikuisia, ja usein se riitti yhdistäväksi tekijäksi. Se, mitä kaikkea muuta olimme tai miten olimme tuohon elämäntilanteeseen päätyneet, oli sivuseikka ja jokainen sai itse valita, kuinka paljon asiaa muille avasi. 

Pienperheyhdistyksen kautta olen saanut paljon tuttuja, kavereita ja jopa sydänystäviä. Meitä oli aikoinaan neljän itsellisen äidin joukko, joiden kesken pyöritimme itsellisten vanhempien kahvilaa. Whatsapp-ryhmämme alkuperäinen tarkoitus oli sopia käytännön asioita tapaamisista, mutta sittemmin se muodostui yhdeksi tärkeimmistä sosiaalisista viiteryhmistäni. Sekä kasvokkain että lukuisissa viesteissä jaamme ilot, surut, huolet, pelot, raivot ja oivallukset. Saamme yhdessä pohtia, mitä vastata lapselle, kun hän miettii, miksi meidän perheessämme ei ole isää. Saamme itkunauraa sitä, miten hassusti taas tänä vuonna päiväkodissa on toimittu isänpäiväaskartelujen kanssa. Saamme yhdessä iloita tai huokailla sitä, miten ihania, luovia, oivaltavia, raivostuttavia ja täydellisen omia itsejään lahjalapsemme ovat ja kipuilla sitä, miten riittämättömäksi tunnemme itsemme välillä vanhempina.

Jaamme toistemme kanssa välillä nousevan kaipuun siitä, että kotona olisi kahden sijaan neljä aikuista kättä ja yhden sijaan kaksi aikuista päätä tekemässä, päättämässä ja huolehtimassa. Toisaalta jaamme myös ilon siitä, että juuri tällaisena perhe on hyvä, oikea ja kokonainen. Lomailemme yhdessä, yökyläilemme toistemme luona, ja hoidamme toistemme lapsia. Perinteeksi on muodostunut, että syömme yhteisen brunssin isänpäivänä ja äitienpäivänä. 

Olemme myös viettäneet yhteisiä lomia Pienperheyhdistyksen kalastajamajalla Kaunissaaressa. Yhdessä olemme harjoitelleet, miten paljon ruokaa viikon lomalle tarvitsee ostaa, miten selvitä pienten lasten kanssa ilman sähköä ja sisävessaa, tai miten kaasupullo vaihdetaan kaasujääkaappiin. Erityisen tärkeää noilla lomilla on se, että vastuu jakautuu usean aikuisen kesken. Joku jää tekemään ruokaa, joku porukka lähtee retkelle, ja yksi voi ottaa kirjansa ja vetäytyä omiin oloihinsa rantakallioille. Voin luottaa siihen, että minunkin lapselleni ostetaan jäätelö, vaikka en ole itse mukana retkellä.

Kerran kaadoin tulikuumat kahvit poroineen lattialle ja reisilleni. Istuin säikähdystä ja kipua itkien pihassa ja valelin itseäni viileällä vedellä puoli tuntia. Kun olin tilanteesta toennut, palasin sisään todetakseni, että lattia oli siivottu, uudet kahvit keitetty ja lapseni lohdutettu. Jokainen yksin lasta kasvattava tietää sen ristipaineen, mikä itsestä, lapsesta ja muista asioista huolehtimisen välillä velloo. Se, että joskus saa keskittyä pitämään huolta itsestään ilman muita paineita tai velvoitteita, on kultaa arvokkaampaa. 

Vertaistuki ja ystävät kannattelevat 

Vertaistuki; samaistumisen kokemus; hyväksytyksi tulemisen tunne; osallisuuden tunne; tunne siitä, että ei ole yksin; tunne siitä, että kuuluu joukkoon; tunne siitä, että apua saa pyytää, antaa ja vastaanottaa. Kaikki tämä on elintärkeää ihmiselle. Iho on ohut ihmisen sisäisen maailman myllerrysten ja ulkomaailman välillä. Vanhemmuuden myötä tuo tunne on korostunut. Lapsen kanssa tunteitaan ei pääse pakoon. Vaatii paljon omaa tunnetyötä, että pystyy ottamaan kasvavan ja maailmasta koko ajan oppivan lapsen tunteet vastaan. Tuossa tunteiden kakofoniassa vertaisen kanssakulkijan merkitys on elämää ylläpitävä. Tarvitsen lähelleni ihmisiä, jotka ymmärtävät yhden vanhemman perheen elämää ilman selityksiä. 

Yhden vanhemman perheet nähdään usein kurjuuden kautta. Vähäosaisuus, pienituloisuus ja haasteet korostuvat. On totta, että yhden vanhemman perheissä on enemmän köyhyyttä, työllistymisvaikeuksia ja monia muitakin haasteita verrattuna kahden vanhemman perheisiin. Toisaalta yhden vanhemman perheen aikuisilla ja lapsilla on monia supervoimia. Olemme usein taitavia verkostoitumaan, emme hätkähdä pienestä, olemme tottuneet huolehtimaan monenlaisista asioista. Lapsemme ovat pienestä asti joutuneet, tai oikeastaan haluan sanoa päässeet, mukaan kaikkeen elämänmenoon.

Me emme voi valita, otammeko pienen lapsen mukaan kauppaan vai ei. Jos haluamme käydä taidenäyttelyssä, kuljetamme pikkuihmistä mukanamme. Pieni perhe myös mahtuu pieneen tilaan, esimerkiksi ex tempore kaveriperheen päivällispöytään tai yökylään pieniinkin neliöihin. Olen huomannut, että usein tarvitessani apua jossain, apua tarjoaa toinen yksinhuoltaja. Jos olemme saaneet apua, olemme sitä myös valmiita antamaan. 

Pienperheyhdistyksen osallistujakyselyn tulosten lukeminen on liikuttavaa. Niin moni kokee vertaistuen, verkostoitumisen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien kohtaamisen tärkeäksi. Moni on saanut kokea, että ei ole yksin. Myös moni lapsi on saanut tavata muita perheitä, joissa eletään samanlaista elämää kuin omassa perheessä. Ystävyyssuhteita on solmittu ja on saatu jaksamista arkeen, vaikka uusien ystävyyssuhteiden solmiminen aikuisena ei ole aina helppoa. 

Yhdistyksellämme on monta tärkeää tavoitetta. Itse toivoisin, että jokainen, joka yhdistyksen toiminnassa on mukana, saisi kokea kuuluvansa joukkoon ja, niin toivoessaan, voisi löytää itselleen ystäviä.