Yhden vanhemman perheestä uusperheeksi

Uusperhe syntyy kahden ihmisen tahdosta luoda parisuhde. Jos siinä sattuu olemaan toisella tai molemmilla selkärepussaan aiemman elämän rakkauden hedelmiä, niin he ovat siinä uusperhehimmelissä mukana, halusivat tai eivät. Lapset eivät saa päättää siitä, kuka heidän biologisen vanhempansa vierelle tulee valituksi. Heidän pitää vain mukautua uudenlaiseen arkeen. Siinä missä he aiemmin saivat oman vanhempansa jakamattoman huomion, rähjäykset ja läsnäolon, he joutuvatkin jakamaan sen itselleen alkuun aivan uppo-oudon aikuisen kanssa.

Omalla kohdallani lisäjännitystä tuotti se, että lapsillani oli ollut niin sanotusti tuiki tavallinen ydinperhe. Isä, äiti, lapset. Koirakin. Ja se farmariauto. Sitten tuli avioero, kiistat elatuksesta ja huoltokuvioista. Pitkään olin lapsilleni se pääsääntöinen huoltaja, yh-mutsi. Sitten tapasin ihmisen, josta tuli kumppani. Sattui olemaan nainen, jos sillä nyt tarinassa sinänsä on merkitystä. Lapsille ehkä, vaikka eivät sitä ilmaisseetkaan erityisemmin. Enemmän se tuntui sukua sykähdyttävän ja selän takana jupinaa aiheuttavan.

Alkuun tutustuminen kumppanini ja lasten välillä oli maltillista, olinhan oppinut, että se jos jokin on valttia uusperhekuvioissa. Yhteisiä mäkkärireissuja, leffailtoja ja pientä puhdetta silloin tällöin. Kumppanini oli ikään kuin rento ja kiva vieras, vähän kuin kaverini, joka tuli kylään ja toi tuliaisena limua ja laskiaispullaa. Vei joskus treeneihin tai uimaan. Kaikki tuntui sujuvan iisisti, omalla painollaan. 

Vanhemman vastuu oli minulla edelleen, välillä se väsytti, mutta olinhan jo tottunut siihen. Samoin siihen, että jos sisaruskiistat yltyivät liian hermoja kiristäviksi, niin saatoin jo teini-ikää hipoville lapsille todeta meneväni kiertämään korttelia ja laskemaan kierroksiani. Se oli ihan okei, olinhan riittävän hyvä äiti niinkin. En oikeastaan edes osannut niin kaivata toisen aikuisen tukea arjen vanhemmuuteen. Meitsi hoitaa-mentaliteetilla mentiin.

Uusperhe syntyy vähitellen

Jossain kohtaa alkoi tuntua kuningasajatukselta lyödä hynttyyt yhteen ja koko jengi saman katon alle. Helpottaisi arjen logistiikkaa, olisi järjellistä ja hommahan kuitenkin oli sujunut tähänkin saakka. Pinkit lasit ja pieni annos naiiviutta auttoivat uskomaan kaiken sujuvan yhtä smoothisti kuin ennen yhteen muuttoakin.

Kaunis ajatus. Mutta. Lapsethan eivät luonnollisestikaan kiinnity tai kiinny bonusvanhempiinsa samoin tein, jos välttämättä koskaan, vaan tarpeet luonnollisesti kohdistetaan omalle vanhemmalle. Bonusvanhemman rooli voi tuntea monesti ulkopuoliselta ja omaa paikkaansa joutuu hakemaan pitkänkin aikaa. Vastaavasti yhden vanhemman perheestä uusperheeksi matka voi olla kivinen ja mutkainen, kun alun innostus vastuun jakamisesta lässähtääkin pettymykseksi. Kun se lapseton ei ehkä voi ymmärtää miltä tuntuu keskeyttää työpäivä kymmenen kertaa wilma-viestien lallatukseen koulumaailman haasteista. Tai miltä tuntuu olla jatkuvasti vähän huolissaan, ärtynyt, turhautunut ja kokea ikuista riittämättömyyttä. Olla äärimmäisen pipo tiukalla lastensa keskinäiseen kinaamiseen, tinkaamiseen, natinaan ja naukumiseen. Ja silti samaan aikaan kokea niin suunnatonta rakkautta, ylpeyttä ja pakahduttavaa kiintymystä. Sitä on vaan hitsin vaikea selittää. Pitäisi selittää ja olla läsnäoleva kiihkeä puoliso, mutta enimmät energiat valuvat lastenhuoneen lattialle kiistoja selvitellessä sekä uusia lenkkareita metsästäessä.

Matka jatkuu, alussahan tässä vasta ollaan. Tarvitaan roimasti itsemyötätuntoa, kärsivällisyyttä, joustoa, huumoria ja riman laskemista omien vaatimusten suhteen. Uskoa siihen, että aika tekee paljon, asioita ja luottamuksen kehittymistä ei voi pikakelata, vaan yhteys ihmisten välille syntyy pienin askelin. Hiljaa hyvä tulee. Vielä kun oppisi sen kärsivällisyyden hyveen.

Uusperheellinen