Ystävyys ja vertaistuki antaa voimaa vanhemmuuteen
20.2.2024
Itsellisten vanhempien tapaaminen on alkamassa, ja leikkihuoneesta kuuluu lasten ääniä ja puheensorinaa. Kolme hyväntuulista äitiä istahtaa sohvalle juttelemaan vertaisuudesta ja ystävyydestä, jollaista syntyy, kun samassa elämäntilanteessa olevat vanhemmat kohtaavat.
Tea, Laura ja Aysu tulivat kaikki mukaan Pienperheyhdistyksen toimintaan lapsen syntymän myötä. Kolmikko tutustui toisiinsa Tutti- ja taaperoleirillä sekä itsellisten vanhempien tapaamisissa. Muistikuvat ensimmäiseltä leiriltä ovat sumuisia mutta tärkeitä. ”Kaikki me oltiin ihan superväsyneitä”, Aysu muistelee. ”Olin otettu sen leirin jälkeen, että miten samassa elämäntilanteessa olevat voivat väsyneenäkin haluta auttaa ja antaa niin paljon toisilleen. Minulle se oli mielettömän hieno kokemus ystävyydestä.” Tea muistaa, miten auttaminen tuli kuin luonnostaan: ”Kun oma on vuoden vanhempi ja menee jo vähän paremmin, ja muistaa minkälaista se oli, kun ei ollut hetken rauhaa.”
Toisten apu koskettaa ja tuo turvaa
Pieni ystävällinen teko voi olla apu ruokapöydässä tai autokyyti. Aysu muistaa vieläkin kotimatkan Lauran autolla. ”Laura kysyi minulta, vaikkei me edes tunnettu vielä kunnolla, voiko hän heittää meidät autolla kotiin. Eikä asuta edes samalla suunnalla!” ”Mä en edes muista, että näin oli tapahtunut”, Laura nauraa ja muut yhtyvät siihen – muisti on mitä on. ”Tässä näkee meidän realiteetit aivoissa!”
Leirit ovat kolmikolle tärkeitä kokemuksia avun ja vertaistuen vuoksi. ”Vauva-aikana leireillä oli niin ihanaa, kun siellä on hoitajia lapsille ja yhteisiä äitien keskusteluja. Monta kertaa joku on itkenytkin, siellä pystyy olemaan just se mikä on, ja muut ymmärtävät. He ovat siinä samassa elämäntilanteessa”, Laura pohtii. Voi olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi.
Leirien lisäksi kolmikko arvostaa kovasti muutakin toimintaa, kuten kekrijuhlaa ja tonttupolkua. Aysu ja Aslan tapaavat paljon muitakin perheitä, kun he käyvät 1–2 kertaa viikossa jossakin Pienperheyhdistyksen jutussa Herttoniemenrannassa. ”Tämä on meille vähän kuin toinen olohuone, kun asutaan täällä lähellä.” Laura ja Tea asuvat kauempana, samassa kerrostalossa. Apu on lähellä, kun tulee tarve. Se luo turvallisuutta. Muita alueen yksinhuoltajaperheitä he tapaavat Lassilan vertaiskahvilassa, jota he vetävät yhdistyksen vapaaehtoisina. Välillä tavataan omatoimisesti pienemmällä porukalla.
”Äiti katso, äiti”, hihkaisee pian viisi täyttävä Oona. Leikkihuoneen pehmeillä matoilla puuhaavat kolmikon muutkin lapset, tänä vuonna viisi täyttävä Aleksi ja pian neljän vanha Aslan – välillä yhdessä, välillä erikseen, välillä äitien apua kaivaten. Vanhempien keskustelu jatkuu, kun lasten pahimmat kiistat on selvitetty ja itkut itketty. Kysyn vanhemmilta, miten he kokevat vanhempien ystävyyden ja osallistumisen PPY:n toimintaan vaikuttaneen lapsiin. ”Lapset ovat saaneet paljon uusia kavereita leireiltä ja tapahtumista. Heistä on tullut sosiaalisia ja he tulevat helposti toimeen muiden kanssa. On ihana ajatella, mitä tapahtuu, kun lapset tästä vähän kasvavat”, Tea kertoo.
Mitä neuvoja antaisitte yksinhuoltajalle, joka saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi?
Kolmikko kannustaa tulemaan mukaan toimintaan matalalla kynnyksellä – vaikka olisi kuinka väsynyt. Aysu kertoo olleensa aluksi univajeen vuoksi aika zombie tullessaan Pienperheyhdistykseen, mutta tuntui ihanalta tutustua ja saada uusia kavereita. Laura kannustaa lähtemään, vaikka olisi väsynyt työpäivän jälkeen: paikalla on muitakin vanhempia auttamassa, ja lapselle seuraa. Usein vanhempikin virkistyy, ja toteaa illan päätteeksi: ”Onneksi lähdin!”
Outi Hannula
