Äidit perustavat AU-yhdistyksen

Haastateltavaksi Pienperheyhdistykseen tullut Tarja Koivisto on nuorekkaasta olemuksestaan huolimatta 50-vuotiaan Pienperheyhdistyksen perustajajäseniä. Tarja oli 1960-luvulla nuori äiti, joka asui lapsensa syntymän jälkeen lapsen kanssa jonkin aikaa Helsingin Ensikodissa. Siellä hän tapasi muita samassa tilanteessa olevia äitejä, joiden kanssa ystävystyttiin.

AU-yhdistyksen perustaminen

Ensikodin tupakkahuoneessa oli tapana keskustella asioista ja siellä syntyi idea: Miksei mekin voitaisi perustaa oma yhdistys? Mukana keskusteluissa oli alusta lähtien 6–8 asiasta innostunutta äitiä. Ensikodin kellarissa olevassa toimistossa ryhdyttiin suunnittelemaan uutta yksinhuoltajien yhdistystä ja lopulta, vuonna 1968, perustettiin AU-yhdistys. Yhdistyksen alkuvaiheessa erityisesti Raakel Lehtokoski oli muita innostava ja alkuun paneva voima.

Yhteiskunnassa oli asenteellisuutta yksinhuoltajia kohtaan, mutta Tarja sanoo, ettei hän antanut sen häiritä. Jos joku sanoi hänelle asiattomuuksia, hän antoi sanojalle kipakan vastauksen. Hän ei myöskään peitellyt sitä, että oli lapsen yksinhuoltaja. Ennemmin hän asui lapsen kanssa yksin, kuin huonon miehen kanssa. Tuohon aikaan vielä moni perheellinen eli onnettomassa liitossa vain siksi, ettei tapana ollut erota.

Kun AU-yhdistys perustettiin, yhdistys toimi täysin vapaaehtoisvoimin ja perustajajäsenet tapasivat toimittajia ja kuvaajia ahkeraan. Oli tärkeää saada epäkohdat julki ja parannusta tilanteeseen. Lehtijuttuja tehtiin yhdistyksestä ja yksinhuoltajien tilanteesta runsaasti. Ihmisille puhuttiin uudesta yhdistyksestä, että saataisi yhdistys ihmisten tietoisuuteen ja toiminnalle rahoitusta. Äidit leipoivat ja pitivät kirpputoreja Kalliossa, yrityksiltä pyydettiin lahjoituksia. Myyjäisiä järjestettiin kaksi kertaa vuodessa aina 1990-luvun alkuun saakka. Alkuaikoina AU-yhdistys järjesti yksinhuoltajille myös kerhotoimintaa ja vuonna 1970 perustettiin perheiden käyttöön vaatteiden vaihtopiste.

Tehokkaan varojen keruun voimin toiminta alkoi vähitellen laajenemaan ja syntyi aivan uudenlaisia toimintamuotoja.  Hakaniemeen perustettiin vuonna 1980 Tenavatupa, jonne yksinhuoltaja saattoi tuoda lapsensa siksi aikaa, kun kävi asioillaan tai harrastamassa. Vuonna 1983 avattiin Tapaamispaikka eroperheiden käyttöön. Tapaamispaikassa vanhempi pystyi tapaamaan lasta puolueettomalla maaperällä.

Tarja muistaa, että AU-yhdistyksen puuhanaiset tekivät paljon yhdessä – käytiin teatterissa aikuisten kesken ja matkustettiin perheiden kanssa Mustanmerenrannalle ja Kreetalle.

Lapsen hoito

Kuten kaikilla yksinhuoltajilla, lapsen hoito vaati välillä kekseliäisyyttä. Tarjan lapsi oli päivät päivähoidossa, mutta joskus, kun piti päästä hoitamaan yhdistyksen asioita, hänen vuokranantajansa saattoi hoitaa lasta. Toisinaan Tarja sai lapsen hoitoon samassa rapussa asuvan pariskunnan luo, joilla oli saman ikäinen lapsi. Sairaustapauksissa olikin sitten vaikeampaa. Helsingin kaupungin ”kotitäti” tuli joskus sairasta lasta hoitamaan, ja kun kaupungin päivähoidossa oli kuukauden mittainen lakko, oli lapsi Tarjan vanhempien luona Vaasassa. Järjestelyä lapsen hoito vaati, mutta kaiken kaikkiaan tuohon aikaan ihmiset olivat avuliaita auttamaan toisiaan.

Vapaaehtoisuuden merkitys

Tarjalle oli suuri merkitys sillä, että hän sai vapaaehtoisena tuoda AU-yhdistyksen asiaa esille. Tarja on Pienperheyhdistyksen ainaisjäsen ja seurannut yhdistyksen toimintaa pitkälle senkin jälkeen, kun ei enää ollut mukana. Ammattiyhdistystoiminta alkoi viedä yhä enemmän aikaa Tarjan elämässä, eikä aikaa lopulta jäänyt muuhun.

Ensi- ja turvakotien liiton Enska-lehteä hän lukee edelleenkin. Tarja sanoo, että on ollut kiva seurata, miten asioiden käsittely on muuttunut vuosien mittaa, eikä asioita enää nykyään hyssytellä, vaan puhutaan suoraan. Monien järjestöjen toiminnot ovat auttaneet ihmisiä ja niitä on vähitellen levitetty ympäri Suomea tai nähty tarpeellisena jopa kunnallisena palveluna, kuten Tapaamispaikka.

Apua saa, kun sitä uskaltaa hakea

Tarja sanoo, ettei yksinhuoltajuus ole enää mitään ihmeellistä, eikä ole välttämättä se huonompi vaihtoehto. Yksin on ollut kiva olla, mutta joskus on tietysti kaivannut toistakin. Yksinhuoltajuus on vaikuttanut luonteeseen ja kovettanut sen verran, ettei ole piitannut kaikista kärkkäistä kommenteista. Oikeudenmukaisuuden puolustajana Tarja kimmastuu, jos asioita vääristellään. Hän on kuullut väitteitä, että yksinhuoltajat vievät kaikki päiväkotipaikat ja saavat kaikki edut ja avut. Näitä paikkansa pitämättömiä väitteitä puhuivat yleensä ihmiset, jotka eivät ole tienneet asioista.

Neuvoksi muille yksin lastaan kasvattaville Tarja antaa, ettei pidä lannistua eikä antaa toisten lannistaa itseään. On mentävä avoimin silmin ja korvin eteenpäin. Ja apua pitää pyytää, jos tuntuu, että on ongelmia, joista ei selviä yksin.

Haastattelu tehty 2018.